Toimivatko urheilijoiden turvaverkot?

27.10.2014 11:02 Jarmo Saarela

Viime aikoina on voimallisesti noussut esiin se, että erityisesti uransa lopettaneet urheilijat jäävät tyhjän päälle, turvaverkot eivät toimi tai niitä ei ole. Yllä mainitut asiat ovat tulleet ajankohtaisiksi muutamien ikävien esimerkkien myötä. Tässä kirjoituksessa en ota kantaa yhteenkään yksittäiseen tapaukseen tai urheilijaan vaan käsittelen aihetta yleisellä tasolla.

Tyhjän päälle jäämisellä tarkoitetaan tilannetta jolloin aktiiviurheilija päättää kilpauransa. Muutos aktiiviaikaan on monelle valtava. Jokaisen aktiiviura kuitenkin päättyy jossain vaiheessa. Jos urheilija pääsee itse päättämään, milloin ura on finaalissa, saattaa vieroitusoireet jäädä siedettäviksi. Mikäli ura päättyy esim. loukkaantumiseen, on lopettaminen huomattavasti hankalampi käsitellä.

Urheilijoiden uran lopettamisen yhteydessä puhutaan usein siitä toimivatko turvaverkot. Suomessa yksittäinen urheilija on yhtä lailla oikeutettu kaikkien turvaverkkojen palveluksiin siinä missä työttömäksi jäänyt opettaja, putkimies autonkuljettaja tai sairaanhoitajakin. Turvaverkkojärjestelmään kuuluu mm. sairausvakuutus, kuntoutus, työttömyysvakuutus, toimeentulotuki, asumistuki ja eläkejärjestelmät. Mm. työttömyysturvan ja eläkejärjestelmän suhteen ammattiurheilijat ovat tosin tällä hetkellä normiduunareihin verrattuna selkeästi huonommassa asemassa. Tämä johtuu siitä, että urheilutyönantajille on lainsäädännössä annettu erivapaus (suomeksi sanottuna pienemmät työnantajamaksut), jolloin urheilijoiden ongelmatilanteissa saama turvakin on luonnollisesti vaatimattomampi.

Mutta tietäjiä riittää!

Tavaksi näyttää muodostuneen, että (lajista riippumatta) kun jonkun entisen urheilijan elämä on mennyt riittävästi sivuraiteille, niin neuvojia piisaa. Toki urheilua seuraavalla yleisöllä on oikeus esittää asioihin liittyvät näkemyksensä. Surulliseksi tilanne muuttuu siinä vaiheessa, kun monet lajissa mukana olleet tai olevat vierittävät auttamisvelvoitteen muille lajin parissa toimiville. Puun takaa on helppo arvostella, sälyttää vastuu toisille ja esittää parannusehdotuksia. Heitän vastapallon -kannattaisiko hetkeksi pysähtyä ja katsoa esim. peiliin ja pohtia mielessään, mitä itse kukin on tehnyt tai mitä olisi voinut tehdä yksittäisen, hankalaan elämäntilanteeseen joutuneen urheilijan hyväksi?

Itse olen toiminut jääkiekon parissa reilut 30 vuotta. ”Tami” Tammista mukaillen tohdin kokemuksesta kertoa, että ainakin jääkiekon piirissä ”oman lajin turvaverkot” täydentävät monessa tapauksessa yhteiskunnan tarjoamia palveluja.

Tapausten arkaluonteisuuden takia en luonnollisesti voi tuoda esille yksittäisiä esimerkkejä, mutta yleisellä tasolla voin huoletta mainita, että esim. edustamani yhteisö (Jääkiekon pelaajayhdistys, vaikka toimimme pääasiallisesti aktiivipelaajien kanssa, on osa palveluistamme myös jo lopettaneiden saatavilla) tarjoaa mm. seuraavia palveluja: oikeudellinen apu esim. urheilutapaturmiin liittyvissä kysymyksissä, räätälöidyt koulutukset (uran aikana ja tai sen jälkeen), lääkäripalvelut sekä palkan rahastointimahdollisuudet aktiiviuran jälkeiseen aikaan. Edellisten lisäksi olemme vuositasolla tekemisissä noin 200 pelaajan kanssa – tällöin ei turista ”eilisestä pelistä”, vaan pelaajalle jostakin merkityksellisestä asiasta.

Faktatietona voin lisäksi todeta, että monissa tapauksissa esim. aktiiviaikojen pelikaverit ovat tavalla tai toisella auttaneet hankaliin tilanteisin joutuneita kumppaneitaan. Jääkiekon parissa toimii myös Alumni-järjestelmä – jokaisella liigapaikkakunnalla on aktiiviuraan lopettaneiden pelaajien järjestö. Joukkuelajeissa hyvä agentti on tarvittaessa asiakkaansa tukena, yksilölajeissa managerit auttavat urheilijoitaan. Monissa tapauksissa lajiliitot ja seurat jatkavat urheilijan kanssa yhteistyötä myös uran jälkeen.

Jotta kenellekään ei jää epäselväksi totean, että turvaverkot eivät kuitenkaan ole riittävän hyvällä tasolla, ei urheilijoilla, mutta ei myöskään normiduunarilla. Auttamistarve on ilmeinen. Yksiselitteinen lähtökohta kuitenkin on, että autettavan pitää olla sitoutunut ja satasella mukana, muutoin toiminta on resurssien hukkaamista. Syyllisten etsimisen ja osoittelun sijaan pohtikoon kukin lajinsa parissa toimiva tykönänsä, onko itse tehnyt voitavansa. Arvostelun ja Itsensä esiin nostamiseen käytetyn energian voisi suunnata vaikkapa ongelmissa olevan urheilijan auttamiseen. Tässäkin tapauksessa näyttää vanhan ja viisaan Niku-pappani toteamus ”tyhjät tynnyrit kolisevat eniten” pitävän paikkansa. Jos joidenkin mukaan lukeudun tähän porukkaan, niin siitä vaan.

 

Osallistu keskusteluun:

Ainoastaan rekisteröityneet käyttäjät voivat kommentoida artikkeleita.

Kommentit:

  • Ei vielä kommentteja.